Elämä kantaa ja kuljettaa, tavara on vain tavaraa

Kun esikoiseni isä, silloinen aviomieheni, noin 10 vuotta sitten muutti pois yhteisestä kodistamme, ostin itselleni lähellä sijainneesta halpahallista kauniin, melko suurikokoisen mollamaijan. Kyllä: mollamaijan ja nimenomaan itselleni, vaikka olin 29-vuotias.

Sain kangasnuken suurisilmäisiltä, lempeiltä ja hyväntuulisilta kasvoilta hyväksyntää ja ennen kaikkea armoa, jota en siinä elämäntilanteessa muualta saanut. 1800-luvun lopun tyyliin puettu mollamaija toi mieleeni australialaisen kansanlaulun ”Waltzing Matilda”, joten Matildaksi sen jo ennen ostoskuitin tulostumista nimesin.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Ensimmäisenä elämääni tuli mies menneisyydestä, sitten vaihtui asuinkaupunki. Avioero astui voimaan, valmistuin tradenomiksi, ja muutama kuukausi sen jälkeen vaihtui työnantaja ja tehtävänkuva. Syntyi suloinen poika, kihlauduin kolmatta kertaa, syntyi suloinen tyttö.

Entinen aviomieheni meni tahollaan uudelleen naimisiin ja hänkin sai uuden puolisonsa kanssa ensin pojan ja sitten tytön. Heidän kolmas lapsensa, pikkuruinen keskospoika, ei selvinnyt alkumetrejä pidemmälle. Syvä suru kosketti myös meidän perhettämme esikoiseni kautta. Pieni valkoinen enkelipatsas muistuttaa tapahtumasta esikoistyttäreni hyllyn reunalla niin häntä kuin minua, joka ikinen päivä.

Kolmannen vanhempainvapaani lähetessä loppuaan löysin itseni ja sen, mitä minun pitäisi tehdä työkseni. Perustin yrityksen. Annoin periksi sille, ettei perinteinen ansiotyö vieraan palveluksessa koskaan voisi olla aidosti Minun Juttuni.

Toissapäivänä päätin, että molla-Matildan on aika lähteä ja vein sen saman tien muutaman muun kauniin, mutta epäajankohtaiseksi käyneen tavaran kanssa kotimme lähellä sijaitsevalle hyväntekeväisyyskirpparille. Ilman sen kummempia jäähyväisseremonioita – edes valokuvaa en Matildasta ottanut. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt.

Ruudun takaa...
Pakkohan minun oli sitten käydä
Matildani vielä kuvaamassa.

Tämänpäiväisellä kauppareissullani näin suurisilmäisen, lempeän ja hyväntuulisen Matildani kirpparin näyteikkunassa, istumassa hienosti hänen sävyihinsä sopivalla tummanruskealla puutuolilla. Viiden vuoden ohikulku- ja asioimiskokemuksella tiedän, että kyseisessä myymälässä somistuksia tekevät nostavat ikkunoihin Todelliset Helmet. Ensireaktioni oli veret seisauttava hätkähdys, mutta heti sen perään mieleni valtasi levollisuus. Todennäköisesti viimeisellä Matildaan luomallani silmäyksellä ajattelin: ”Tästä kirjoitan blogipostauksen!”

Elämä kantaa ja kuljettaa, tavara on vain tavaraa. Mutta kuka Matildan seuraava omistaja onkaan, hän todennäköisesti kokee tarvitsevansa suloista mollamaijaa johonkin, aivan kuten minä tarvitsin 10 tapahtumarikasta vuotta. Kaikella on aikansa, kaikilla omat tavaratarinansa. Eikä tarinoiden tarvitse kadota, vaikka tavarat jatkaisivatkin matkaa.

Käytön sujuvuus määrittelee säilytysratkaisut

Kuten 13.12.2012 kirjoitin, tilaa tuntuu aina olevan liian vähän, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa. Säilytys- tai muun tilan lisääminen ei useinkaan ole ratkaisu tavaranpaljousongelmaan, koska tyhjä tila pyrkii aina täyttymään. Ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä, joten säilytettävän tavaran määrä on se pää, josta asian pohdinta kannattaa aina aloittaa.

Harkitse huolella ennen kuin säntäät hankkimaan kotiisi kaikki mahdolliset kiinnostavilta tuntuvat säilytysratkaisut. Esteettiset mieltymykset vaikuttavat usein eniten siihen, päädytäänkö säilytysratkaisua etsiessä mappiin vai laatikkoon, mutta käytön sujuvuuden pitäisi olla ensisijainen kriteeri.

On aivan eri juttu miettiä säilytysratkaisua kerran vuodessa esiin otettaville joulukoristeille kuin jollakin sellaiselle, mitä tarvitaan jatkuvasti. Lopputulos ei joka tapauksessa ole esteettinen, jos kaunista laatikkoa on liian hankala käyttää ja tavarat jäävät sen vuoksi jatkossakin lojumaan levälleen.

Kirkkaat läpinäkyvät muovilaatikot eivät esimerkiksi ole yleensä säilytysratkaisuina kauneimmasta päästä, mutta niiden toiminnalliset edut ovat melkoiset: kestävyys, pestävyys, pinottavuus ja se, että sisältö on nähtävissä yhdellä silmäyksellä. Muovilaatikoitakin valitessa on oivallinen tilaisuus suosia laadukasta ja työllistävää suomalaista!

"You may KISS..." (eli Keep It Simple & Small)

Tartuin syyskuun ensimmäisellä viikolla kahteen kollegani Sandy Talarmon Vapaana virtaavia -blogissaan heittämään haasteeseen: kuvasin sekä käsilaukkuni sisällön että työpöytäni ja esittelin tulokset paitsi Sandyn blogissa, myös Elokuun Tilan Facebook-sivulla.

Käsilaukun ja työpöydän aarteistoa

Mitä laukustasi löytyy? -haasteessa piti tyhjentää käsilaukun sisältö tasolle valokuvattavaksi. Kuvaamisen jälkeen piti poistaa laukusta siellä mahdollisesti olleet tavarat, joita ei oikeasti tarvitsisi kantaa mukana. Jäljelle jääneet tavarat piti järjestää takaisin laukkuun ja dokumentoida prosessi valokuvilla havainnollistaen.

Mitä työpöydältäsi löytyy? -haasteessa oli samoin ideana ensin valokuvata työpöytä (kotona tai töissä) sellaisena kuin se oli juuri sillä hetkellä. Jos pöytä oli epäjärjestyksessä, se piti järjestää ja dokumentoida prosessi valokuvin havainnollistettuna.

No, otin kuvat ja siinäpä se. Ei yksinkertaisesti ollut mitään laukusta pois pantavaa tai pöydältä siivottavaa! Suorastaan nolotti osallistua moisella panoksella haasteisiin, joiden kanssa monet joutuivat näkemään ihan oikeasti vaivaa.

Mutta sitten ajattelin, että ehkäpä olen kannustava esimerkki siitä, että näinkin voi olla. Jopa kaltaisellani kolmen pienehkön lapsen äidillä. Tiedän mainiosti, mistä asiain tila johtuu - voin vakuuttaa, että onnellisesta sattumasta ei todellakaan ole kyse.

Salaisuuteni on - ta-daa - KISS! Ei mikään uusi juttu, mutta toimii taatusti aina maailman tappiin asti. Kaikissa mahdollisissa asioissa.

Pieneen laukkuun ei pulmia mahdu

Minulle kirjainyhdistelmän viimeinen S-kirjain tulee sanasta "small", koska arvostan pienuutta huomattavasti typeryyttä enemmän. Niinpä käsilaukkuni on paitsi kotimainen, myös todella pieni - varsinkin syvyyssuunnassa. Yrittäkääpäs kerätä sinne puolet maallisesta omaisuudestanne tai kadottaa sinne jotakin!

Teokset "Top 7 Tips to Keeping an Organized Handbag" ja "Easy Organizing: Your Purse" kehottavat suosimaan vaaleavuorisia laukkuja, joista sisältö löytyy helpommin. Laukun sisältö ohjeistetaan jakamaan konkreettisesti kolmeen kategoriaan: rahat, viestintävälineet ja hygienia. Kunkin kategorian tavarat kehotetaan laittamaan omiin lokeroihinsa tai pussukoihinsa.

Avaimet ja lompakko tulisi pitää aina samassa paikassa. Kosmetiikassa tulisi suosia matkakokoja, kolikoiden mukana raahaamista välttää. Kuitit pitäisi käydä läpi päivittäin, heittää samalla pois tarpeettomat ja arkistoida tarpeelliset. Laukun pakkaamisesta uudelleen tulisi muodostaa rituaali.

En ole itse lukenut noita mainitsemiani teoksia. Silti olen toiminut likimain ohjeiden mukaan. Vuorikankaan värillä ei ole väliä, kun laukku on tarpeeksi pieni. Kategoriointiakaan ei tarvitse tehdä, kun laukku on tarpeeksi pieni. Koti- ja työavaimet, korttikotelo, kolikkokukkaro ja ylenpalttisen ärsyttävä kymmeniä asiakaskortteja sisältävä lompakko mahtuvat vain yhdellä tavalla laukkuun, joten sitäkään ei tarvitse ihmetellä.

Kosmetiikkaa minulle edustaa huulirasvapuikko - ei matkakokopohdintaa. Kuitit käyn läpi aina heti kotiovesta sisään päästyäni (no joo, pesen kädet ja riisun tarvittaessa lapset ensin). Usein monta kertaa päivässä siis. Laukun pakkaan uudelleen samassa yhteydessä. Usein monta kertaa päivässä siis.

Olen miettinyt, mahtaako käsilaukun koko ja sen sisällön määrä korreloida lastenvaunuissa ja -rattaissa roikotettavien hoitolaukkujen ja niiden sisällön kanssa. Todennäköisesti. Minä olen pärjännyt kasvavan lapsikatraan kanssa päiväreissuilla täysin ilman hoitolaukkua kaikki nämä 12 vuotta!

Pienellä pöydällä ei ole tilaa epäjärjestykselle

Ilolla ja ylpeydellä voin todeta, että omalla työpöydälläni ei ole muuta ylimääräistä kuin roppakaupalla pölyä näppäimistön sisuskaluissa ja pieniä sormenjälkiä näytöissä. Siisteyden salaisuus on siinä, että pöytä on niin pieni. Työpöydälleni ei juuri mahdu muuta kuin monitoimitulostin, kannettava, irtonäyttö, näppäimistö, hiiri, modeemi, pöytävalaisin ja lasipurkki tarkistettaville kassakuiteille, kynille jne.

Siisteyttä pitää yllä omalta osaltaan myös se, että visuaalisena ihmisenä työstän tauotta kaikkea keskeneräistä näkökenttääni osuvaa. Tekemättömiä töitä ei siis todellakaan sovi jättää levälleen, muuten iskee burnout. Tätä onkin sitten vuosikaudet taivasteltu työpaikoillani. Luulevat, etten tee mitään, kun työpöytäni näyttää siltä, kuin kukaan ei olisi koskaan edes käynyt sen lähistöllä.

Ei ole sattumaa, ettei kotona olevassa työpöydässäni ole laatikostoja, vaan metalliputkijalat ja toisella puolella tietokoneen keskusyksikölle aikoinaan tarkoitettu hyllylevy, jolle tähän maailman aikaan mahtuu näppärästi värilasertulostin.

Katsokaa nyt tuosta vasemmalta, kuinka kävi, kun annoin viimeksi koululaisen työpöytää hankkiessani periksi yhdelle pienelle laatikolle! En tee samaa virhettä enää ensi vuonna, kun keskimmäisellekin lapsistani hankitaan koulupöytä. Jos hankitaan.

Vetolaatikot ovat todennäköisesti paholaisen keksintöä. Soveltuvat minun mielestäni korkeintaan aterimien, lautasten ja jätteidenlajittelusysteemin säilytykseen keittiössä. Aina jumiutumiseen asti täynnä kaikenlaista sikin sokin olevaa turhaa sälää sen kuuluisan pahan päivän varalle.

Eikä kauan odotettua laatikonsiivousinspiraatiota välttämättä ota kuuluakseen, vastoin lukuisia hyviä aikeita. Varhaisteinimme työpöytä on siitä oivallinen esimerkki - edes minuun ei iske laatikonsiivousinspiraatio sen äärellä kuin korkeintaan kerran parissa vuodessa. Teroitusroskat, purkkapaperit, sinitarrapallot, vaatteiden hintalaput ja kännykän laturit luonteikkaana sekamelskana. Jäk.

Ai niin: varhaisteini saa epäjärjestyksen mahtumaan pienellekin työpöydälle. Hän tekee läksynsä lattialla maaten.

Tavara on renki, sinä olet isäntä

Näillä mennään?

Koti ja keittiö -lehden numeron 9/2012 alkulehdillä päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläinen kertoo keittiön suursiivouksesta, jota hän piti yhtenä kesälomansa - ellei koko vuoden - merkittävimmistä saavutuksista.

Tunnistan paremmin kuin hyvin arkisen onnellisuuden, jota päätoimittaja kertoo tuntevansa keittiön kaappien hyllyjen täydellisestä järjestyksestä, jossa mausteetkin ovat aakkosissa. (Minunkin mausteeni ovat aina olleet aaakkosissa! Ja myös vanhempieni mausteet silloin, kun vielä asuin kotona.)

Sielunkumppanuuden tunne hälveni kuitenkin toteamukseen "Arvatenkin olisi mahdollista selvitä elämästä niukemmallakin varustuksella, mutta näillä mennään." Ihan kuin nykykeittiön sadat erilaiset tavarat, ja nykyaikaisen kodin yltäkylläinen varustus ylipäätään, olisi ennalta määrätty ja ylhäältä annettu asia.

Siis miten niin näillä mennään? Päätoimittajankin myöntää, että olisi helpompaa, jos tavaraa olisi vähemmän ja että säilytys on yksi kodin suurimmista jokapäiväisistä haasteista.

Onko hän oikeasti noin vain tavaran vietävissä vai suitsuttaako ainoastaan ammattinsa puolesta säilytyskalusteiden ja -ratkaisujen suunnittelijoita muotoilun aateliksi? Käsitteleehän kyseinen lehden numero nimenomaan työhuoneita ja säilytystä, joten ehkä minimalismin hehkuttaminen siinä yhteydessä olisi sama kuin nakertaisi omaa oksaansa. Mutta silti.

Tavara on renki, ei isäntä

"Kaikessa esinesuunnittelussa on olennaista miettiä, miten se säilytetään. Ja mitä enemmän tavaraa kodeissa pyörii, sitä tärkeämpi asia tämä on." kirjoittaa Koti ja keittiö -lehden päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläinen. Vastustan ehdottomasti ajattelua, jossa koko ajan lisääntyvälle tavaralle on annettu kaikki valta. Tavaranhan kuuluu olla renki eikä isäntä!

Minusta kaikessa esinesuunnittelussa on ennen kaikkea olennaista miettiä, mihin kutakin esinettä oikeasti tarvitaan vai tarvitaanko lainkaan. Hetikohta sen perään pitäisi miettiä, miten esine hävitetään sitten, kun se tulee tavalla tai toisella, syystä tai toisesta, elinkaarensa päähän.

Säilyttämisen miettiminen on esinesuunnittelussa vuorossa siinä vaiheessa, kun esineuutuudesta ollaan tekemässä aidosti hyödyllistä, kaikin puolin tarkoituksessaan toimivaa, ekologisella tavalla hävitettävää ja niin kestävää, että sitä ihan oikeasti päästään säilyttämään sukupolvelta toiselle.

Sitä, että kodeissa pyörii jatkuvasti enenevässä määrin säilytettävää tavaraa, ei minusta pidä ottaa esinesuunnittelun - tai minkään muunkaan - lähtökohdaksi, saati että sitä erehdyttäisiin pitämään luonnonlakina, jolle pieni ihminen ei mitään mahda.

Säilytystilan lisääminen pahentaa säilytysongelmaa

Kuten viimekertaisessa, vaatehankintojen vastuullisuutta peräänkuuluttavassa blogitekstissäni kirjoitin, useimmiten kaikkiin säilytysongelmiin tarjotaan syyksi sitä, että säilytystilaa on liian vähän.

Tällöin ainoaksi johtopäätökseksi yleensä jää, että säilytystilaa on pakko saada lisää. Kotiin hankitaan aina vain uusia säilytyskalusteita, kunnes se on niin täyteen kalustettu, että hankintalistalle laitetaan seuraavaksi uusi ja isompi asunto.

Pahimmassa ääripäässä ovat ne surulliset, lähinnä kai amerikkalaiset tapaukset, joissa lattiasta kattoon tavaralla täytetty vanha talo on hylätty käyttökelvottomana ja rinnalle on hankittu velkarahalla uusi hiljalleen täyttyvä asumus.

Säilytystilan lisääminen ainoastaan pahentaa säilytysongelmaa jo pienemmässäkin mittakaavassa; varsinaisen ydinongelman eli vääränlaisten kulutustottumusten korjaamisen sijaan yritetään pikaisesti laastaroida epäjärjestyksenä ilmeneviä ulkoisia pintaruhjeita.

Tyhjällä tilalla, erityisesti kaappi- ja pöytätilalla, on taipumus täyttyä, vaikka sitä olisi kuinka paljon. Asuntojen myynti- ja vuokrausilmoitusten hehkutus "runsaasti säilytystilaa" ei siis ole mikään tae taivaspaikasta eikä edes siististä kodista, josta jokainen perheenjäsen löytää nopeasti tarvitsemansa välineet.

Säilytystila on varmaankin yksi maailman yliarvostetuimpia asioita. Minä ainakin olen mieluummin ilman! Meidän perheessämme lähdetään siitä, että säilytystilan määrä kodissamme on yksinkertaisesti vakio: sitä ei lisätä, joten säilytettävän tavaran määräkään ei saa kasvaa. Jos uusia tavaroita hankitaan, jotakin pitää melko pian laittaa kiertoon.

5 omantunnon kysymystä shoppailijalle

Kun tunnet vastustamatonta halua ostaa jotakin, esitä itsellesi seuraavat kysymykset:

1. Tarvitsenko tätä todella? (Jos vastaus on kieltävä, voit kääntyä tyytyväisenä kannoillasi ja käyttää shoppailuun varaamasi ajan vaikkapa ystävän tapaamiseen tai rauhalliseen kävelylenkkiin kirpeässä syyssäässä. Myöntävästi vastattuasi jatka kysymysten esittämistä.)
   
2. Miksi ja mihin tätä tarvitsen?
3. Onko tämä kaikin puolin sopiva siihen tarkoitukseen?
4. Mitä teen tälle sitten, kun en enää voi tai halua käyttää tätä?
5. Mihin laitan tämän kotonani?

Jos esineestä ei ole hyötyä, siitä on haittaa. Ja ne haitat ovat mitä moninaisimpia. Miettikääpä tätä.