"You may KISS..." (eli Keep It Simple & Small)

Tartuin syyskuun ensimmäisellä viikolla kahteen kollegani Sandy Talarmon Vapaana virtaavia -blogissaan heittämään haasteeseen: kuvasin sekä käsilaukkuni sisällön että työpöytäni ja esittelin tulokset paitsi Sandyn blogissa, myös Elokuun Tilan Facebook-sivulla.

Käsilaukun ja työpöydän aarteistoa

Mitä laukustasi löytyy? -haasteessa piti tyhjentää käsilaukun sisältö tasolle valokuvattavaksi. Kuvaamisen jälkeen piti poistaa laukusta siellä mahdollisesti olleet tavarat, joita ei oikeasti tarvitsisi kantaa mukana. Jäljelle jääneet tavarat piti järjestää takaisin laukkuun ja dokumentoida prosessi valokuvilla havainnollistaen.

Mitä työpöydältäsi löytyy? -haasteessa oli samoin ideana ensin valokuvata työpöytä (kotona tai töissä) sellaisena kuin se oli juuri sillä hetkellä. Jos pöytä oli epäjärjestyksessä, se piti järjestää ja dokumentoida prosessi valokuvin havainnollistettuna.

No, otin kuvat ja siinäpä se. Ei yksinkertaisesti ollut mitään laukusta pois pantavaa tai pöydältä siivottavaa! Suorastaan nolotti osallistua moisella panoksella haasteisiin, joiden kanssa monet joutuivat näkemään ihan oikeasti vaivaa.

Mutta sitten ajattelin, että ehkäpä olen kannustava esimerkki siitä, että näinkin voi olla. Jopa kaltaisellani kolmen pienehkön lapsen äidillä. Tiedän mainiosti, mistä asiain tila johtuu - voin vakuuttaa, että onnellisesta sattumasta ei todellakaan ole kyse.

Salaisuuteni on - ta-daa - KISS! Ei mikään uusi juttu, mutta toimii taatusti aina maailman tappiin asti. Kaikissa mahdollisissa asioissa.

Pieneen laukkuun ei pulmia mahdu

Minulle kirjainyhdistelmän viimeinen S-kirjain tulee sanasta "small", koska arvostan pienuutta huomattavasti typeryyttä enemmän. Niinpä käsilaukkuni on paitsi kotimainen, myös todella pieni - varsinkin syvyyssuunnassa. Yrittäkääpäs kerätä sinne puolet maallisesta omaisuudestanne tai kadottaa sinne jotakin!

Teokset "Top 7 Tips to Keeping an Organized Handbag" ja "Easy Organizing: Your Purse" kehottavat suosimaan vaaleavuorisia laukkuja, joista sisältö löytyy helpommin. Laukun sisältö ohjeistetaan jakamaan konkreettisesti kolmeen kategoriaan: rahat, viestintävälineet ja hygienia. Kunkin kategorian tavarat kehotetaan laittamaan omiin lokeroihinsa tai pussukoihinsa.

Avaimet ja lompakko tulisi pitää aina samassa paikassa. Kosmetiikassa tulisi suosia matkakokoja, kolikoiden mukana raahaamista välttää. Kuitit pitäisi käydä läpi päivittäin, heittää samalla pois tarpeettomat ja arkistoida tarpeelliset. Laukun pakkaamisesta uudelleen tulisi muodostaa rituaali.

En ole itse lukenut noita mainitsemiani teoksia. Silti olen toiminut likimain ohjeiden mukaan. Vuorikankaan värillä ei ole väliä, kun laukku on tarpeeksi pieni. Kategoriointiakaan ei tarvitse tehdä, kun laukku on tarpeeksi pieni. Koti- ja työavaimet, korttikotelo, kolikkokukkaro ja ylenpalttisen ärsyttävä kymmeniä asiakaskortteja sisältävä lompakko mahtuvat vain yhdellä tavalla laukkuun, joten sitäkään ei tarvitse ihmetellä.

Kosmetiikkaa minulle edustaa huulirasvapuikko - ei matkakokopohdintaa. Kuitit käyn läpi aina heti kotiovesta sisään päästyäni (no joo, pesen kädet ja riisun tarvittaessa lapset ensin). Usein monta kertaa päivässä siis. Laukun pakkaan uudelleen samassa yhteydessä. Usein monta kertaa päivässä siis.

Olen miettinyt, mahtaako käsilaukun koko ja sen sisällön määrä korreloida lastenvaunuissa ja -rattaissa roikotettavien hoitolaukkujen ja niiden sisällön kanssa. Todennäköisesti. Minä olen pärjännyt kasvavan lapsikatraan kanssa päiväreissuilla täysin ilman hoitolaukkua kaikki nämä 12 vuotta!

Pienellä pöydällä ei ole tilaa epäjärjestykselle

Ilolla ja ylpeydellä voin todeta, että omalla työpöydälläni ei ole muuta ylimääräistä kuin roppakaupalla pölyä näppäimistön sisuskaluissa ja pieniä sormenjälkiä näytöissä. Siisteyden salaisuus on siinä, että pöytä on niin pieni. Työpöydälleni ei juuri mahdu muuta kuin monitoimitulostin, kannettava, irtonäyttö, näppäimistö, hiiri, modeemi, pöytävalaisin ja lasipurkki tarkistettaville kassakuiteille, kynille jne.

Siisteyttä pitää yllä omalta osaltaan myös se, että visuaalisena ihmisenä työstän tauotta kaikkea keskeneräistä näkökenttääni osuvaa. Tekemättömiä töitä ei siis todellakaan sovi jättää levälleen, muuten iskee burnout. Tätä onkin sitten vuosikaudet taivasteltu työpaikoillani. Luulevat, etten tee mitään, kun työpöytäni näyttää siltä, kuin kukaan ei olisi koskaan edes käynyt sen lähistöllä.

Ei ole sattumaa, ettei kotona olevassa työpöydässäni ole laatikostoja, vaan metalliputkijalat ja toisella puolella tietokoneen keskusyksikölle aikoinaan tarkoitettu hyllylevy, jolle tähän maailman aikaan mahtuu näppärästi värilasertulostin.

Katsokaa nyt tuosta vasemmalta, kuinka kävi, kun annoin viimeksi koululaisen työpöytää hankkiessani periksi yhdelle pienelle laatikolle! En tee samaa virhettä enää ensi vuonna, kun keskimmäisellekin lapsistani hankitaan koulupöytä. Jos hankitaan.

Vetolaatikot ovat todennäköisesti paholaisen keksintöä. Soveltuvat minun mielestäni korkeintaan aterimien, lautasten ja jätteidenlajittelusysteemin säilytykseen keittiössä. Aina jumiutumiseen asti täynnä kaikenlaista sikin sokin olevaa turhaa sälää sen kuuluisan pahan päivän varalle.

Eikä kauan odotettua laatikonsiivousinspiraatiota välttämättä ota kuuluakseen, vastoin lukuisia hyviä aikeita. Varhaisteinimme työpöytä on siitä oivallinen esimerkki - edes minuun ei iske laatikonsiivousinspiraatio sen äärellä kuin korkeintaan kerran parissa vuodessa. Teroitusroskat, purkkapaperit, sinitarrapallot, vaatteiden hintalaput ja kännykän laturit luonteikkaana sekamelskana. Jäk.

Ai niin: varhaisteini saa epäjärjestyksen mahtumaan pienellekin työpöydälle. Hän tekee läksynsä lattialla maaten.

Varhaisteinien (vaate)varustelua

Kuukauden päästä 12 vuotta täyttävä esikoiseni kotiutui pari viikkoa sitten elämänsä ensimmäiseltä pitkältä partioleiriltä.

Makuupussin vetoketju oli hajonnut, housuissa oli iso reikä, kolmelta sukalta oli kadonnut pari ja loput sukat olivat pahasti hajalla.

Mutta äitiä ei kuulemma ollut tullut ikävä - eikä tullut kyllä sittenkään, kun edellä mainittu tuho selvisi minulle. Hetken hengiteltyäni totesin itsekseni, että onneksi tyttäreni ei ole merkkivaatteiden ja -tavaroiden perään. Sitten leiri vasta kalliiksi olisi käynytkin.

Kyllä se siitä - ajan kanssa

Viimeksi kirjoitin tässä blogissa alle 10-vuotiaiden lasten vaatevarustelusta ja pienille tenaville kehittämästäni kahden hyllyn metodista. Yli 10-vuotiaiden kanssa asia ei enää olekaan niin yksinkertainen. Murrosikäiselle on tietyssä vaiheessa täysin turha tuputtaa minkäänlaista järjestyksenpitometodia, vaikka se olisi kuinka simppeli. On vain uskottava, että kyllä se siitä taas ajan kanssa. Niin mitä todennäköisimmin käy, jos perheen aikuisten esimerkki on ollut hyvä ja toimiva.

Itse kuvittelin, että varhaisteinilleni saattaisi sopia omassakin käytössäni oleva systeemi, jossa kaikki sesongin vaatteet roikkuvat kaapissa henkareissa, laatikoissa tai koreissa säilytettäviä sukkia ja alusvaatteita tietysti lukuun ottamatta. Mikä muka olisi sen helpompaa! Mutta kun ei: vaatteet lojuivat edelleen työtuolin selkänojalla ja pursuilivat hyllykomerossa sikin sokin. "En mä jaksa niitä vaatteita henkareihin asetella!" Niin, eipä tosiaan. Edes päällystakkeja eteisen naulakossa.

Niinpä minä toistaiseksi tyydyn siivoamaan esikoiseni vaatekaapin parin kuukauden välein. Järjestän omiin, väreiltään kauniin spektrimäisesti liukuviin pinoihinsa topit, T-paidat, pitkähihaiset, jakut ja hupparit, leggingsit ja farkut. Tyttäreni on yleensä läsnä, ja käymme yhdessä läpi jokaisen vaatekappaleen siltä varalta, että se on käynyt pieneksi tai epämieluisaksi. Niin tai hajonnut. Pieniksi tai epämieluisiksi käyneet vaatteet myymme kirpputorilla. Ratkenneet saumat ompelen kiinni, pahasti hajonneet vaatteet laitamme roskikseen.

Oma lukunsa ovat ihan oikeasti likaiset vaatteet, joiden vieminen ajallaan pyykkikoriin on jatkuvasta muistuttelustani huolimatta rakettitieteeseen vertautuvaa ponnistelua. Samoin on pyykkikoriin pistämistä edeltävän sukkamyttyjen suoristamisen ja vaatteiden toisistaan irrottelun laita. Kerrassaan mahdotonta toteuttaa ilman äidin suosiollista avustusta.

Varhaisteinini arvostaa kyllä vaivannäköäni ja muistaa kiittää aina, kun olen hänen vaatekaappinsa siivonnut. Joka ikinen kerta hän myös sanoo yrittävänsä pitää aikaansaadun järjestyksen yllä. Toistaiseksi ylläpitoennätys on ollut kolme päivää. Mutta kyllä se siitä, ajan kanssa.

Alakoululaiset varustekilpasilla?

10.8.2012 MTV3 Uutiset postasi Facebookiin pyynnön: "Huomio lasten vanhemmat! Teemme tänään juttua koululaisten varustekilpailusta. Alakoululaisillakin alkaa olla nykyään merkkivaatteita ja hinnakkaita varusteita, kuten kännyköitä ja muuta elektroniikkaa. Miten te, lasten vanhemmat, koette tämän ilmiön? Oletteko joutuneet ostamaan lapsillenne kalliita varusteita vain siksi, että heidän koulukavereillaankin on?"

Pakkohan minunkin oli kantaa korteni kekoon. Olin samaa mieltä erään isän kanssa siitä, että varustekilpailu on ainakin täällä pääkaupunkiseudulla nuorison keskuudessa jo vanhanaikaista. Kommentoin myös, että monilla vanhemmilla saattaa edelleen olla omien korviensa välissä kalliiden merkkituotteiden pakkohankintaan liittyvä paine jäänteenä menneiltä nopean talouskasvun vuosikymmeniltä.

Vanhemmat ovat avainasemassa tässäkin: antavat esimerkin, joskin toisaalta ehkä tilapäisesti myös sen kovimmin vastustettavan mallin, omilla teoillaan. Kannattaa miettiä pari kertaa, mariseeko kovaan ääneen kyllästymistään vuoden vanhaan, mutta täysin toimivaan älypuhelimeensa tai huokaileeko pari vuotta sitten ostetun city-maasturin ratin takana naapurin Penan uutuuttaan kiiltävän menopelin perään.

Meidän perheessämme painetta kalliisiin hankintoihin ei ole juuri muodostunut. Lasten vaatteet on aina hankittu etupäässä kirpputoreilta, joten merkkivaatteet tarkoittavat meillä lähinnä kiljaisua "Kato nyt tätäkin, viisi euroa! Kaupassa tää maksaisi melkein sata." (Tai sitten merkkivaatteet tarkoittavat sitä, että nuorekas täti on kyllästynyt omiinsa ja lahjoittanut ne siskontytölle kuten viereisen kuvan Converset.)

Kyllä esikoisemme tietää, mitä kalliita merkkituotteita hänen ikäisensä mahdollisesti suosivat kulloinkin. Mutta hän tietää myös niiden hinnat ja tuhahtelee moiselle hulluudelle.

Ja kun elektronisia vempaimia ei esikoisen peruspuhelinta lukuun ottamatta ole koskaan hankittu, niiden uusimiseenkaan ei ole painetta. Tänä syksynä kuudennen luokan aloittanut varhaisteinimme halusi varusteekseen ainoastaan uusia lyijykyniä, koska vanhat oli kirjoitettu jotakuinkin loppuun. "Ja sit ihan niitä semmosia kunnon peruslyijykyniä, ei mitään kamalia kuviollisia ja kimaltelevia tuoksukyniä."

"Kaikille laadukkaiden varusteiden hankinta ei ole ongelma"

MTV3 Uutisten toimittaja heitti Facebook-keskustelun väliin provokatiivisen kommentin tai tuli vaihtoehtoisesti paljastaneeksi oman asenteellisuutensa: "Kaikille vanhemmille laadukkaiden varusteiden hankinta ei ole ongelma, vaan niihin halutaan itse panostaa. Haluaisiko joku kertoa, miksi kokee tärkeäksi ostaa lapsilleen kalliita merkkivaatteita tai uusimpia laitteita?"

Korkea hinta ei tunnetusti ole läheskään aina laadun tae. Ja ei kai meillä Suomessa sentään vielä tänäkään päivänä mitata lapsiin panostamista euroissa?

Partioleirin varusteita kasaan haaliessamme tuli kuitenkin mieleeni, kuinka paljon pienempään tilaan tavarat olisivat mahtuneet, jos kengistä ja ulkoiluvaatteista olisi ollut varaa hankkia gore-tex-versiot. Nyt mukaan piti pakata ulkoiluvaatteiden lisäksi vielä erikseen tilaa vievät kumisaappaat ja sadevaatteet.

Luulenpa, että ne pakataan seuraavallekin leirille. Todennäköisesti myös sitä seuraavalle. Retkeilyalan huippulaadun hankkiminen hurjaa vauhtia kasvavalle varhaisteinille on meidän perheessämme sen verran iso taloudellinen - ja vakaumuksellinen - ongelma.