Takkivalinnalla on väliä (väriä)

Oheisessa kuvassa on kaikkien aikojen tehokkain keskustelunavaukseni – siis todellakin jopa tehokkaampi kuin valtavat vauvamahani, jotka yleisesti tuntuvat olevan julkista omaisuutta, tai ylisuloiset lapsimalleilta näyttäneet taaperoni aikoinaan. (Koiraa en ole koskaan omistanut.)

Olen nyt käyttänyt huomiota herättävän kirkasta pinkkiä villakangastakkia, ainoaa välikausitakkiani, kaksi kevättä ja kaksi syksyä. En ole toistaiseksi onnistunut kertaakaan näyttäytymään kyseinen takki päälläni siten, etteikö joku aivan ventovieras tuppisuumököttäjäsuomalainen olisi takkiani vuolaasti kehunut.

Kun kerran ihmettelin eräälle asiakkaalleni tätä varsin epäsuomalaista ilmiötä ja totesin, että luulisi niin kirkkaan värin pikemminkin säikäyttävän ihmiset kauemmas kuin houkuttavan juttusille, asiakkaani sanoi: ”Päinvastoin! Ihmiset ajattelevat, että takin käyttäjä on niin vahva luonne, että kestää kyllä kehutkin, ja voimaantuvat samalla myös itse.”

Joka tapauksessa takista on tullut minulle niin tärkeä, että nyt jo mietin, miten sen voisi pelastaa jatkamaan elämäänsä jossakin toisessa muodossa sitten, kun se eräänä päivänä on liian kulahtanut varsinaiseen tehtäväänsä. Ihan korkeatasoisesta helsinkiläistavaratalosta bongaamani takki oli aikoinaan suorastaan hämmentävän halpa eikä siten edusta senkaltaista huippulaatua, että kestäisi aktiivikäyttöä kymmeniä vuosia.

Harmi, että hihansuut kuluvat todennäköisesti ensimmäisinä. Niistä saisi kivat pikku pussukat! Tai miten olisi koristetyyny takin keskiosasta? Takki on jo tähän mennessä kerännyt ilahduttavista kohtaamisista itseensä sellaisen tarinapääoman, että pelkkää tekstiilijätettä siitä tulee vain kuolleen ruumiini yli. Voitte ehkä kuvitella, etten yleensä kiinny esineisiin ihan tällä tavalla.

Kuningaskuluttaja-ohjelma haastoi helmikuun alkupuolella suomalaisia mukaan vaatehaasteeseen eli laskemaan, montako vaatetta kukin meistä omistaa. Mukaan laskettiin myös alusvaatteet, ulkovaatteet, sukat, hanskat ja hatut. Jotkut laskivat kengätkin. Vaatehaaste sulkeutuu 13.4. eli vielä ehdit halutessasi mukaan! Kannattaa kokeilla; kokemus on vähintäänkin kiinnostava.

Minä sain tulokseksi melko rajalliset 122 vaatekappaletta, mutta luku oli silti enemmän kuin oletin. Alle sadalla vaatekappaleella selviäisin hyvin, mutta kaikkia vaatteitani käytän - ehkä noin viidennestä tosin melko harvakseltaan. Kenkiä minulla on peräti 10 paria. Viidellä parilla pärjäisin.

Siinä vaiheessa, kun lähemmäs 10 vuotta sitten lähdin matkalle järjestelmällisestä runsauden rakastajasta kohti vielä järjestelmällisempää minimalistia, hylkäsin ensimmäisenä kenkäfriikkeyden. Sittemmin kenkäni ovat olleet mustia ja mukavia. Ja ennen kaikkea: niitä on ollut vähän.

Seuraavaksi päätin, ettei minun tarvitse yrittää ilmentää persoonaani vaatteiden kautta, koska voin tehdä sen aidommin sanoillani ja teoillani. Vaatteistani lähti saman tien ¾. Sittemmin vähälukuiset vaatteeni ovat olleet, kuten ehkä arvaattekin, mustia ja mukavia. Pinkki villakangastakki on nykyisessä vaatekaapissani todellinen säännön vahvistava poikkeus.

Olen aina ollut tiettyjen kirkkaiden värien suuri ystävä, joten myös vaatekaapistani on vuosien varrella löytynyt paljon kirkasta keltaista, oranssia, pinkkiä, omenanvihreää, violettia ja turkoosia – puhtaina ja kylminä sävyinä. Kirkkaita värejä on joukossa enää vain ripaus, koska olen halunnut jättää vaatteet taustaksi persoonalleni. Asiakaskäynneillä puolestaan asiakkaani ja kohteena oleva tila ovat pääosassa, jolloin ikään kuin häivytän itseni kuvasta pukeutumalla mustaan.

Mietiskelin vaatefilosofiaani eilen ratikkapysäkillä, kun olin menossa asiakaskäynnille. Kevätaurinko paistoi kirkkaasti, mutta ympärilläni näkyi vain mustiin takkeihin sonnustautuneita ihmisiä. Ehkä heidänkin kannattaisi näinä kohtaamisvajeen aikoina valita joskus päällysvaatteensa toisin.

Värien nälkä

Ostinpa tässä päivänä eräänä kevätauringossa kylpeneeltä Hakaniemen torilta kimpun keltaisia ruusuja ja toisen kimpun oransseja tulppaaneja.


Kukkia maljakoihin asetellessani mieleeni juolahti, että todennäköisesti melko merkittävä osa ihmisten vaate- ja sisustavaraostoista johtuukin tarpeesta saada ympärilleen jotakin tiettyä väriä, värien nälästä. Ei ehkä sittenkään välttämättä tarpeesta hankkia endorfiiniryöppy nimenomaan ostamalla jotakin tai varsinkaan tarpeesta juuri sille kyseiselle esineelle tai vaatekappaleelle.

Tunnistan itsessäni usein vahvan tarpeen kirkkaalle keltaiselle, oranssille tai pinkille, jotka kaikki ovat voimavärejäni. Syys- ja talvipimeillä voimavärini numero yksi on syvä violetti.




Musta, valkoinen ja harmaa puolestaan ovat perusvärejäni niin sisustuksessa kuin pukeutumisessakin. Näin on ollut jo parikymmentä vuotta, enkä usko tilanteen muuttuvan miksikään.

Minä kanavoin useimmiten värien nälkäni leikkokukkiin ja kynttilöihin, jotka täyttävät tehtävänsä jättämättä jälkeensä mitään muuta kuin voimaantuneen olon. Helppo ja toimiva ratkaisu ovat olleet myös yksiväriset, käyttöä ja pesua vuodesta toiseen kestävät koristetyynynpäälliset, joita vaihdan vuodenajan ja fiiliksen mukaan.

Olen hankkinut myös tarkasti oman makuni mukaisia yksivärisiä sesonkivaatteita voimaväreissäni. Ilahdun vuodesta toiseen kaivaessani syksyllä esille vaikkapa violetit nahkahansikkaani ja violetin kaulahuivin. Kevään puolestaan tuovat kirkkaankeltaiset topit ja huivit.

Itsetuntemus ja itsensä kuunteleminen ovat merkittävä osa paitsi kokonaisvaltaista hyvinvointia, myös kestävää ja vastuullista kuluttamista. Kaltaiseni kolmen lapsen äiti ei tietenkään voi keskittyä vain itseensä, vaan elämää eletään me-muodossa.

Onneksi myös perheeni pitää samoista väreistä - liekö syy vai seuraus, mutta yhtä kaikki niin on. Puolisoni pukeutuu mustaan, harmaaseen ja violettiin. Teini-ikäinen tyttäreni on rakastanut taaperosta asti kirkkaankeltaista, ekaluokkalainen poikani julistaa kirkkaan oranssin olevan lempivärinsä ja kolmevuotias pikkuneiti ei ole vahvan oman tahdon muodostumisen jälkeen muuta päälleen huolinut kuin kirkasta pinkkiä.

Omat värit kulkevat meillä mukana vaatteiden lisäksi myös esimerkiksi kylpypyyhkeissä, hammasharjoissa ja lasten piirustuskansioissa. Ja kun kolmevuotias piirtää perheenjäseniään, iskä on musta, äiti violetti, sisko keltainen ja veikka oranssi. Keskimmäisenä viipottaa tietenkin pirtsakan pinkki pääjalkainen!