Sukupolvelta toiselle

Helsingin Sanomat julkaisi eilen 26.2.2015 Mari Karttusen kirjoituksen otsikolla ”Lapsenlapsettomuus osuu kipeästi – vauvan nuttu jäi käyttämättä”. Mietin koko eilisen päivän, miksi juttu oli otsikoitu vauvan nutun käyttämättä jäämisellä. Miksi näin iso henkisen tason asiakin kiteytettiin tavaraan, joskin varsin symboliseen omin käsin neulottuun vauvan nuttuun?

Mutta itse asiassa lastenlasten saaminen tai mahdollinen saaminen tuntuu ihan yleisestikin ottaen kytkeytyvän läheisesti tavaroihin:

"Joulun alla Pirjo myi nettikaupassa kasan lastensa vanhoja leluja: Barbeja, Play Mobile -ukkeleita, nukkeja ja pedagogisia Fischer Price -leluja. Oli aika laittaa ne kierrätykseen, sillä turha niitä oli säilyttää lapsenlapsille, joita ei tulisi. - Olen sinut asian kanssa. On vain ihanaa, että joku otti lelut ja leikkii niillä."

Yllättävän moni jo alle viisikymppisistä asiakkaistani on puhunut milloin minkäkin tavaran säästämisestä lastenlapsille, joita heillä ehkä jonain päivänä tulee olemaan. Kuuntelen, ymmärrän ja kunnioitan asiakkaideni ajatuksia. Omat lapseni saavat kuitenkin rakentaa omat elämänsä aivan omista palikoistaan. En kerää lapsilleni valmiiksi oman makuni mukaisia astiastoja kotoa muuttamista silmällä pitäen enkä ole tuuppaamassa heille lapsuudenkodista mukaan mitään elleivät he aivan erityisesti toivo jotakin tiettyä mukaan saavansa.

Perustellut syyt esimerkiksi leikkikalujen jälkipolville säilömiselle ovat viime vuosikymmenten aikana vähentyneet radikaalisti, mutta ajatus tavaroiden säilyttämisestä sukupolvelta toiselle elää sitkeästi. Minun ikäiseni ovat saattaneet vielä saada leikkeihinsä sukulaisten tekemiä leluja, ja vanhempieni sukupolven lelut olivat lähes kaikki käsin perhepiirissä tehtyjä. Niiden säilöminen jälkipolville on eri asia kuin Aasian halpatuotantotuutista syydettyjen ftalaattipommien: se on kädentaitokulttuurin, paikallisen historian ja mahdollisesti sukuhistorian vaalimista.

kuva: Riia-Maria Kyllönen

Vastaavanlainen inflaatio on tapahtunut myös kirjojen, vaatteiden ja miksei myös niiden astiastojen kohdalla. Kirjat eivät enää ole samalla tavoin arvotavaraa kuin ne olivat vielä 70-luvulla. Enkä ole kovin vakuuttunut siitä, että kansainvälisten vaateketjujen lastenvaatteita tai IKEAn astioita – tai edes uudempia Arabian astioita – kannattaa säilöä kymmeniä vuosia vinttikomerossa siltä varalta, että lapsenlapset niitä joskus kaipaisivat.

Isäni aikanaan minulle 50-luvun mallien mukaan tekemiä puuleluja en todellakaan ole hävittämässä, mutta en myöskään ajattele antavani niitä lapsilleni ja heidän lapsilleen perinnöksi, elleivät he niitä pyydä. Olen säästänyt myös äitini minulle 40 vuotta sitten ompelemia ja neulomia vauvanvaatteita, vaikka en niitä enää edes omille lapsilleni pukenutkaan kuin korkeintaan valokuvien ottamista varten. (Nykyiset vauvanvaatteet ovat yleensä niin kovin paljon käytännöllisempiä.)

Myönnän hetkittäin surevani muutamaa käsistään taitavien mummojeni ompelemaa mekkoa, jotka kovassa käytössä kuluneina leikattiin matonkuteiksi jo silloin, kun minä olin kouluikäinen. Mutta toisaalta muistan myös ne mekkokankaiden sävyttämät hienot matot, jotka ovat aikaa sitten lähteneet kiertoon nekin. Monet lapsuuteni kirjat ovat saaneet viime aikoina lähtöpassit: itselläni ei ole niihin tunnesiteitä ja kun ne eivät ole jaksaneet kiinnostaa lukukulttuuriin kasvaneita lapsiani, ne eivät todennäköisesti kiinnostaisi mahdollisia lapsenlapsianikaan.

Kaupasta ostettuja lapsuuteni leluja tai vaatteita minulla ei enää pitkään aikaan ole ollut tallessa enkä kaipaa niistä yhtäkään. Siispä en lähde siitä ajatuksesta, että lasteni lapsuuden aikaiset tavarat pitäisi säilyttää. Toki he ovat saaneet laittaa talteen muutaman tärkeimmän tavaran tähänastisten vuosiensa varrelta, mutta arvioimme talteen laitetut yhdessä säännöllisin väliajoin. Jos joku tavara vuodesta toiseen päätyy säilytettävien listalle, se on ihan oikeasti tärkeä tavalla tai toisella.

Olen nelikymppinen ja pienin lapsistani on vasta nelivuotias, mutta olen jo pari vuotta ajatellut tietoisesti sitä, etteivät asiat juuri miltään osin tule minun ikäisteni elämässä menemään kuten ne ovat aiemmilla sukupolvilla menneet. Olen kolmelapsisesta perheestä ja päätin lukioikäisenä, että haluaisin itsekin kolme lasta, jotka sitten onnekseni sain. Mutta maailma on muuttunut sillä aikaa.

kuva: Riia-Maria Kyllönen

Kun lapseni maalailevat tulevaisuuttaan lapsineen ynnä muineen, kuuntelen, ymmärrän ja kunnioitan heidänkin ajatuksiaan. Olen kuitenkin päättänyt kieltäytyä visioimasta omaa tulevaisuuttani isoäitinä ja erityisesti suorittamasta sen mukaista tavaravarustelua. Sekin on tässä hetkessä elämistä.