Vaihdetaan turha turhaan – vai miten se nyt meni

kuva: Riia-Maria Kyllönen

Perheessämme on viime aikoina ollut aivan absurdi ongelma. Ensin tokaluokkalaisemme luokassa järjestettiin tavaranvaihtopäivä ja tällä viikolla sellainen oli vuorossa koko koululle, jolloin kasiluokkalaisemmekin pääsi osalliseksi. Tavaranvaihtopäivänä jokainen oppilas saa vanhempiensa luvalla tuoda kotoaan yhden itselleen turhan tavaran ja ottaa vastineeksi tavaranvaihtoluokasta yhden uuden tavaran.

Tokaluokkalaisemme koki tämän jo ensimmäisellä kerralla ahdistavaksi – meidän perheessämme kun ei yksinkertaisesti ole kenelläkään turhaa tavaraa. Natiainen yritti urhoollisesti vakuuttaa opettajaansa tästä. Hän koki opettajan suuttuneen vastaan haraamisesta, koska ”kaikillahan nyt turhaa tavaraa on”. No, ei meillä.

Jos ei ole tavaraa tuonut, ei luonnollisestikaan saa valita mitään itselleen. Kahdeksanvuotias on vielä niin pieni, että hänestä tuntuu kurjalta, kun kaikki muut saavat lähteä koulusta kotiin jonkun ”uuden” tavaran kanssa. Siinä eivät paljon ammattijärjestäjä-äidin opetukset turhan tarpeettomuudesta auta. Alahuuli lerpattaa ihan väkisin.

Mutta kasiluokkalainen jo sanoa pamautti sen ääneen koulussakin: ”Miksi ihmeessä minä haluaisin itselleni mitään, mikä on toisillekin turhaa? Aivan typerä ajatus.” Äidin tyttö. Toisen roska on toisen aarre ainoastaan silloin, jos sille on oikeasti käyttöä.

Ylimääräisen pitäisi kohdata tarvitsijat

Miten me olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa oletusarvo on, että kaikilla on turhaa tavaraa? Meidän perheessämme säilytetään vain tarpeellista, ihan oikeasti käytössä olevaa. Vuosi vuodelta sitäkin yhä vähenevässä määrin.

Olen käytännöllinen ja mukavuudenhaluinen ja rakastan avaraa tilaa – eikä muilla perheenjäsenillä ole mitään näitä ominaisuuksia vastaan. Siksi kotimme on irtaimistoltaan sellainen kuin se on. En koskaan törmää kotonamme unohtuneisiin tavaroihin; tiedän omien ja perheen yhteisten tavaroiden sijainnin sentin tarkkuudella. Puolisoni ja lasteni tavaroiden sijainnin tiedän metrin tarkkuudella. Näin ollen etsiskelyyn ei minulta aikaa kulu.

kuva: Riia-Maria Kyllönen

Lasteni koulun Ympäristöjengin innoittama ja kuulemma monien oppilaiden toivoma teemapäivä on sinänsä ajatuksena pohjimmiltaan hieno; kierrättämiseen kannustamista tarvitaan kaikissa ikäluokissa. Tämä on nyt kuitenkin juuri sitä, mistä on viime aikoina paljon keskusteltu: kierrättämistä kierrättämisen vuoksi, yhdenlaista viherpesua. Se on aivan yhtä vääränlainen malli lapsille kuin kokonaan kierrättämättä jättäminen.

Krääsä on krääsää kaikille, mutta Suomessakin on yhä enemmän lapsiperheitä tyhjän päällä, vailla kaikkea mahdollista. Olisiko kyseisen peruskoulun tavaranvaihtopäivä 2.0 sellainen, jossa ylimääräiset, käyttökelpoiset tavarat lahjoitettaisiin jonkun hyväntekeväisyysjärjestön kautta niitä oikeasti tarvitseville sen sijaan, että yltäkylläisyyteen tottuneet helsinkiläisten kantakaupunkilaisperheiden vesat vaihtavat niitä keskenään?