Elämä kantaa ja kuljettaa, tavara on vain tavaraa

Kun esikoiseni isä, silloinen aviomieheni, noin 10 vuotta sitten muutti pois yhteisestä kodistamme, ostin itselleni lähellä sijainneesta halpahallista kauniin, melko suurikokoisen mollamaijan. Kyllä: mollamaijan ja nimenomaan itselleni, vaikka olin 29-vuotias.

Sain kangasnuken suurisilmäisiltä, lempeiltä ja hyväntuulisilta kasvoilta hyväksyntää ja ennen kaikkea armoa, jota en siinä elämäntilanteessa muualta saanut. 1800-luvun lopun tyyliin puettu mollamaija toi mieleeni australialaisen kansanlaulun ”Waltzing Matilda”, joten Matildaksi sen jo ennen ostoskuitin tulostumista nimesin.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Ensimmäisenä elämääni tuli mies menneisyydestä, sitten vaihtui asuinkaupunki. Avioero astui voimaan, valmistuin tradenomiksi, ja muutama kuukausi sen jälkeen vaihtui työnantaja ja tehtävänkuva. Syntyi suloinen poika, kihlauduin kolmatta kertaa, syntyi suloinen tyttö.

Entinen aviomieheni meni tahollaan uudelleen naimisiin ja hänkin sai uuden puolisonsa kanssa ensin pojan ja sitten tytön. Heidän kolmas lapsensa, pikkuruinen keskospoika, ei selvinnyt alkumetrejä pidemmälle. Syvä suru kosketti myös meidän perhettämme esikoiseni kautta. Pieni valkoinen enkelipatsas muistuttaa tapahtumasta esikoistyttäreni hyllyn reunalla niin häntä kuin minua, joka ikinen päivä.

Kolmannen vanhempainvapaani lähetessä loppuaan löysin itseni ja sen, mitä minun pitäisi tehdä työkseni. Perustin yrityksen. Annoin periksi sille, ettei perinteinen ansiotyö vieraan palveluksessa koskaan voisi olla aidosti Minun Juttuni.

Toissapäivänä päätin, että molla-Matildan on aika lähteä ja vein sen saman tien muutaman muun kauniin, mutta epäajankohtaiseksi käyneen tavaran kanssa kotimme lähellä sijaitsevalle hyväntekeväisyyskirpparille. Ilman sen kummempia jäähyväisseremonioita – edes valokuvaa en Matildasta ottanut. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt.

Ruudun takaa...
Pakkohan minun oli sitten käydä
Matildani vielä kuvaamassa.

Tämänpäiväisellä kauppareissullani näin suurisilmäisen, lempeän ja hyväntuulisen Matildani kirpparin näyteikkunassa, istumassa hienosti hänen sävyihinsä sopivalla tummanruskealla puutuolilla. Viiden vuoden ohikulku- ja asioimiskokemuksella tiedän, että kyseisessä myymälässä somistuksia tekevät nostavat ikkunoihin Todelliset Helmet. Ensireaktioni oli veret seisauttava hätkähdys, mutta heti sen perään mieleni valtasi levollisuus. Todennäköisesti viimeisellä Matildaan luomallani silmäyksellä ajattelin: ”Tästä kirjoitan blogipostauksen!”

Elämä kantaa ja kuljettaa, tavara on vain tavaraa. Mutta kuka Matildan seuraava omistaja onkaan, hän todennäköisesti kokee tarvitsevansa suloista mollamaijaa johonkin, aivan kuten minä tarvitsin 10 tapahtumarikasta vuotta. Kaikella on aikansa, kaikilla omat tavaratarinansa. Eikä tarinoiden tarvitse kadota, vaikka tavarat jatkaisivatkin matkaa.