Vuonna 1998 kiireellä kasaan kyhätyn kotikerrostalomme rappukäytävä on kammottavan ruma. Erityisen rumalta se näytti silloin, kun viisi ja puoli vuotta sitten muutimme nykyiseen osoitteeseemme satavuotiaasta töölöläisestä kivitalosta. Voitte varmasti kuvitella, miten kaunis ja kutsuva rappukäytävä siellä oli! Kultaukset ja kaikki.
Panssarimaisen painava ja umpinainen alaovemme vasta ruma onkin. Sen ovat useampaan otteeseen potkineet lommoille ties mitkä raivokohtauksen saaneet sekakäyttäjähörhöt, joten ihan hyväkin, ettei ole kevyempää tekoa.
Jouduin viisi ja puoli vuotta sitten opettelemaan ihan uudenlaisen kotiin saapumisen kulttuurin. Opettelin sulkemaan silmäni kotitalon rumalta julkisivulta, opettelin olemaan ärsyyntymättä alaovesta, joka toistuvasti uhkaa litistää ihmiset väliinsä. Opettelin käyttämään hissiä portaiden sijaan, jotta ruma rappukäytävä ahdistaisi minua mahdollisimman vähän aikaa kerrallaan (tosin hissikin on ruma ja toistuvasti epäkunnossa).
Opettelin keskittämään ajatukseni kotioveemme ripustettuun itse tekemääni kranssiin, joka vaihtuu vuodenaikojen mukaan ja joka on ollut minulla perinteenä ensimmäisestä omasta kodistani lähtien. Varsinainen pelastusrengas!
Ovikranssimme on tässä talossa saanut suorastaan tarunhohtoiset mittasuhteet. Nykyinen ekaluokkalainen tunnisti kotioven siitä jo paljon ennen lukemaan oppimistaan: ”On tosi kiva, kun ei tartte miettiä, mikä on meidän ovi!”
Vieraat tunnistavat ovemme kranssista: ”Kätevää! Koskaan ei tarvitse muistaa teidän asunnon numeroa eikä kerrosta – katsoo vain, missä on kaikkein kaunein kranssi!” Itse vältyn kranssin avulla rumuuden alle lyyhistymiseltä joka ikinen kerta, kun saavun kotiin.
Vieraat tunnistavat ovemme kranssista: ”Kätevää! Koskaan ei tarvitse muistaa teidän asunnon numeroa eikä kerrosta – katsoo vain, missä on kaikkein kaunein kranssi!” Itse vältyn kranssin avulla rumuuden alle lyyhistymiseltä joka ikinen kerta, kun saavun kotiin.
Minä astun kotiovesta sisään monta kertaa päivässä, koska teen töitä kotitoimistosta käsin ja olen pääosin vastuussa kahden nuorimman lapsemme kulkemisesta kodin ja koulun sekä kodin ja päiväkodin välillä. Monina arkiaamuina olen jo klo 8.30 mennessä saapunut kotiin kertaalleen. Tällaisessa tilanteessa ei tosiaankaan ole samantekevää, miltä kotiin tullessa näyttää. Itse asiassa se ei ole samantekevää ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti