"You may KISS..." (eli Keep It Simple & Small)

Tartuin syyskuun ensimmäisellä viikolla kahteen kollegani Sandy Talarmon Vapaana virtaavia -blogissaan heittämään haasteeseen: kuvasin sekä käsilaukkuni sisällön että työpöytäni ja esittelin tulokset paitsi Sandyn blogissa, myös Elokuun Tilan Facebook-sivulla.

Käsilaukun ja työpöydän aarteistoa

Mitä laukustasi löytyy? -haasteessa piti tyhjentää käsilaukun sisältö tasolle valokuvattavaksi. Kuvaamisen jälkeen piti poistaa laukusta siellä mahdollisesti olleet tavarat, joita ei oikeasti tarvitsisi kantaa mukana. Jäljelle jääneet tavarat piti järjestää takaisin laukkuun ja dokumentoida prosessi valokuvilla havainnollistaen.

Mitä työpöydältäsi löytyy? -haasteessa oli samoin ideana ensin valokuvata työpöytä (kotona tai töissä) sellaisena kuin se oli juuri sillä hetkellä. Jos pöytä oli epäjärjestyksessä, se piti järjestää ja dokumentoida prosessi valokuvin havainnollistettuna.

No, otin kuvat ja siinäpä se. Ei yksinkertaisesti ollut mitään laukusta pois pantavaa tai pöydältä siivottavaa! Suorastaan nolotti osallistua moisella panoksella haasteisiin, joiden kanssa monet joutuivat näkemään ihan oikeasti vaivaa.

Mutta sitten ajattelin, että ehkäpä olen kannustava esimerkki siitä, että näinkin voi olla. Jopa kaltaisellani kolmen pienehkön lapsen äidillä. Tiedän mainiosti, mistä asiain tila johtuu - voin vakuuttaa, että onnellisesta sattumasta ei todellakaan ole kyse.

Salaisuuteni on - ta-daa - KISS! Ei mikään uusi juttu, mutta toimii taatusti aina maailman tappiin asti. Kaikissa mahdollisissa asioissa.

Pieneen laukkuun ei pulmia mahdu

Minulle kirjainyhdistelmän viimeinen S-kirjain tulee sanasta "small", koska arvostan pienuutta huomattavasti typeryyttä enemmän. Niinpä käsilaukkuni on paitsi kotimainen, myös todella pieni - varsinkin syvyyssuunnassa. Yrittäkääpäs kerätä sinne puolet maallisesta omaisuudestanne tai kadottaa sinne jotakin!

Teokset "Top 7 Tips to Keeping an Organized Handbag" ja "Easy Organizing: Your Purse" kehottavat suosimaan vaaleavuorisia laukkuja, joista sisältö löytyy helpommin. Laukun sisältö ohjeistetaan jakamaan konkreettisesti kolmeen kategoriaan: rahat, viestintävälineet ja hygienia. Kunkin kategorian tavarat kehotetaan laittamaan omiin lokeroihinsa tai pussukoihinsa.

Avaimet ja lompakko tulisi pitää aina samassa paikassa. Kosmetiikassa tulisi suosia matkakokoja, kolikoiden mukana raahaamista välttää. Kuitit pitäisi käydä läpi päivittäin, heittää samalla pois tarpeettomat ja arkistoida tarpeelliset. Laukun pakkaamisesta uudelleen tulisi muodostaa rituaali.

En ole itse lukenut noita mainitsemiani teoksia. Silti olen toiminut likimain ohjeiden mukaan. Vuorikankaan värillä ei ole väliä, kun laukku on tarpeeksi pieni. Kategoriointiakaan ei tarvitse tehdä, kun laukku on tarpeeksi pieni. Koti- ja työavaimet, korttikotelo, kolikkokukkaro ja ylenpalttisen ärsyttävä kymmeniä asiakaskortteja sisältävä lompakko mahtuvat vain yhdellä tavalla laukkuun, joten sitäkään ei tarvitse ihmetellä.

Kosmetiikkaa minulle edustaa huulirasvapuikko - ei matkakokopohdintaa. Kuitit käyn läpi aina heti kotiovesta sisään päästyäni (no joo, pesen kädet ja riisun tarvittaessa lapset ensin). Usein monta kertaa päivässä siis. Laukun pakkaan uudelleen samassa yhteydessä. Usein monta kertaa päivässä siis.

Olen miettinyt, mahtaako käsilaukun koko ja sen sisällön määrä korreloida lastenvaunuissa ja -rattaissa roikotettavien hoitolaukkujen ja niiden sisällön kanssa. Todennäköisesti. Minä olen pärjännyt kasvavan lapsikatraan kanssa päiväreissuilla täysin ilman hoitolaukkua kaikki nämä 12 vuotta!

Pienellä pöydällä ei ole tilaa epäjärjestykselle

Ilolla ja ylpeydellä voin todeta, että omalla työpöydälläni ei ole muuta ylimääräistä kuin roppakaupalla pölyä näppäimistön sisuskaluissa ja pieniä sormenjälkiä näytöissä. Siisteyden salaisuus on siinä, että pöytä on niin pieni. Työpöydälleni ei juuri mahdu muuta kuin monitoimitulostin, kannettava, irtonäyttö, näppäimistö, hiiri, modeemi, pöytävalaisin ja lasipurkki tarkistettaville kassakuiteille, kynille jne.

Siisteyttä pitää yllä omalta osaltaan myös se, että visuaalisena ihmisenä työstän tauotta kaikkea keskeneräistä näkökenttääni osuvaa. Tekemättömiä töitä ei siis todellakaan sovi jättää levälleen, muuten iskee burnout. Tätä onkin sitten vuosikaudet taivasteltu työpaikoillani. Luulevat, etten tee mitään, kun työpöytäni näyttää siltä, kuin kukaan ei olisi koskaan edes käynyt sen lähistöllä.

Ei ole sattumaa, ettei kotona olevassa työpöydässäni ole laatikostoja, vaan metalliputkijalat ja toisella puolella tietokoneen keskusyksikölle aikoinaan tarkoitettu hyllylevy, jolle tähän maailman aikaan mahtuu näppärästi värilasertulostin.

Katsokaa nyt tuosta vasemmalta, kuinka kävi, kun annoin viimeksi koululaisen työpöytää hankkiessani periksi yhdelle pienelle laatikolle! En tee samaa virhettä enää ensi vuonna, kun keskimmäisellekin lapsistani hankitaan koulupöytä. Jos hankitaan.

Vetolaatikot ovat todennäköisesti paholaisen keksintöä. Soveltuvat minun mielestäni korkeintaan aterimien, lautasten ja jätteidenlajittelusysteemin säilytykseen keittiössä. Aina jumiutumiseen asti täynnä kaikenlaista sikin sokin olevaa turhaa sälää sen kuuluisan pahan päivän varalle.

Eikä kauan odotettua laatikonsiivousinspiraatiota välttämättä ota kuuluakseen, vastoin lukuisia hyviä aikeita. Varhaisteinimme työpöytä on siitä oivallinen esimerkki - edes minuun ei iske laatikonsiivousinspiraatio sen äärellä kuin korkeintaan kerran parissa vuodessa. Teroitusroskat, purkkapaperit, sinitarrapallot, vaatteiden hintalaput ja kännykän laturit luonteikkaana sekamelskana. Jäk.

Ai niin: varhaisteini saa epäjärjestyksen mahtumaan pienellekin työpöydälle. Hän tekee läksynsä lattialla maaten.